Ystävyydestä ystävänpäivänä

Tulin alas takkatuleen loisteeseen kirjoittamaan. Siitäkin huolimatta, että töllöstä tulee Suomen lätkäpeli Norjaa vastaan. On siis ölymppialaiset niitä sen enempää pilkkaamatta. Kirjoitan mietteitäni ystävyydestä ja itsestäni sen suhteen. 

Sain tänään pienen testin tuloksena pienen analyysin itsestäni. Ei siinä mitään kummallista ollut, aina olen tiennyt olevani tällainen. Tai no, nuorempana ihmettelin usein, miksi en voi olla ja ajatella kuten muut. Vanhempana mietin, miksi en nuorempana uskaltanut olla enemmän sellainen kuin nyt olen - ties missä olisin nyt! Mutta se siitä taaksepäin katsomisesta.

En ole helppo ihminen. Olen kulmikas, mutta kulmiani ei saa oikoa. Olen vaikea, mutta en halua olla helppokaan tai mitäänsanomaton. Elä tässä nyt sitte - ja vielä mun kanssa! Silti tunnen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka miedoimmasta päästä tykkäävät minusta ja toisessa päässä palavasti rakastavat. Miten onnekas olenkaan!

Vieraiden edessä osaan tavallisesti käyttäytyä, silloinkin kun olen väsynyt ja vittuuntunut. Tai kun olen vihainen. Minusta tosin näkee sen, jos en erityisemmin jostakusta henkilöstä pidä enkä yksinkertaisesti voi sille mitään. En vain osaa teeskennellä, ainakaan enää tässä iässä. Toisinaan piirre harmittaa minua, toisinaan kiitän itseäni siitä. Mä oon mikä oon ja muuksi en muutu. Piste. 

Mutta ystävien ja rakkaiden seurassa miekin saan romahtaa. Saan käyttäytyä typerästi, saan olla moukka, saan avata sanaisen arkkuni ja saan tehdä virhearviointeja, kuten me ystäväpiirissä niitä nimitämme. Ja saan anteeksi, jos vain pyydän. Olen tervetullut uudelleen. Minut halutaan mukaan. Makes a girl think, eih?

Ylen Aamu-tv:ssä oli tänään haastateltavana Kumman kaa -komediasarjan päänäyttelijät, joiden nimiä en valitettavasti muista. Loput heidän seikkailuistaan julkaistaan sarjakuvakirjana. Kun toimittaja kysyi, mikä on näin pitkäikäisen sarjan menestyksen salaisuus, vaalea näyttelijä vastasi siihen kaiken pohjalla olevan ystävyyden. Ei seksuaalisen, vaan hyvin lojaalin ystävyyden. Eipä ole minulla siihen lisäämistä. 

Avoimuus - aina se ei kannata

Olen luonteeltani hyvin avoin. Nuorempana vielä avoimempi, kerroin tuntemattomillekin aivan kaiken itsestäni, jos joku vain halusi kuunnella. Kaikki kipeätkin asiat. Suussani ei ollut suodatinta. Vanhemmiten sekin on löytynyt ja tietty varovaisuus. Mutta sisimmässään Taru edelleen huutaa kaikki asiat sellaisenaan. Syy on yksinkertaisesti se, että olen aina uskonut vertaistukeen, jo ennen kuin tiesin mitä se edes tarkoittaa. Konkreettisimmin tajusin asian mennessäni äidin kuoleman jälkeen sururyhmään. En pitänyt itseäni toivottomana tapauksena, mutta surullinen toki olin. Ja se suru vaikutti hassulla tavalla kaikkeen: saatoin itkeä seistessäni kassajonossa, joka ei ole tapaistani - meikit levii ja joku voi nähdä. Mutta kaipasinko äitiä juuri sinä hetkenä? En tietenkään, mutta jotain minussa oli kuollut. 

Sururyhmässä oli kymmenkunta minulle entuudestaan täysin tuntematonta naista (huom. naista - eikö meidän miehet tajua mitään?). Osa oli menettänyt puolisonsa, osa isovanhempansa tai muuten vain läheisen ihmisen. Osa oli surunsa alkuvaiheessa, eräs nainen ei puolestaan ollut parissa vuodessakaan päässyt yli äitinsä kuolemasta. Taustalla oli selvästi jotain muutakin. Hän oli hyvin hauras - mutta myös äärimmäisen yksinäinen.

Itseäni kosketti n. 60-70-vuotias rouva, joka oli illalla mennyt miehensä viereen nukkumaan, mutta heräsi leskenä. Mies oli saanut sydänkohtauksen nukkuessaan. Mutta jo neljännellä kerralla tämä hurmaava ja erittäin sosiaalinen rouva hymyili muistellessaan heidän yhteisiä hetkiään. Hän halusi elää ja mennä eteenpäin. About kuukausi sururyhmän loppumisen jälkeen törmäsin ko. rouvaan kaupassa. Hän hymyili minulle, juteltiin ja minulle jäi hyvä mieli. She was a survivor.

Mutta palatakseni yksinäisyyteen. On vaarallista elää elämäänsä vain tietyssä yhteisössä tai tietyn porukan kanssa/mukana. Koskaan ei voi tietää, milloin leikkuri leikkaa, ja yhtäkkiä huomaat olevasi täysin yksin. Sama koskee muiden kautta elämistä. Kenties siksi olen itse "hajauttanut" ystäväni eri yhteyksiin. Toisten kanssa olen tekemisissä viikottain, toisten kanssa vain vuosittain. Toiset ystävistäni eivät koskaan tapaa toisiaan. 

Richard Bach sanoo runossaan, että 

Älä turhaan pelkää eron hetkiä.

Ne ovat tarpeen, jotta sinä ja ystäväsi voitte kohdata uudelleen.

Ja jälleennäkeminen, 

vuosien tai elinaikojen kuluttua, 

toteutuu vuorenvarmasti niille, 

jotka ovat ystäviä. 

Ja tästä palaan takaisin äitiini. Kuolleista ei saa puhua pahaa, mutta moitin häntä ihan hiukan. Kaikki rakastivat häntä, jotkut jopa palvoivat, mutta loppujen lopuksi kukaan ei häntä tuntenut. En minäkään, hänen ainoa lapsensa. En tiedä, miksi hän "panttasi" itseään minulta tai miksi hänestä tuli niin pelokas elämässään. Sen tiedän, että itse en halua samanlaiseksi tulla. Elän täysillä niin kauan kuin annetaan!

Äitini motiiveja tai syitä en enää saa selvitettyä enkä valettua häneen uskoa tai toivoa, iloa. 

Voin tehdä sen vain eläville.

Hyvää ystävänpäivää!