Tekisi mieli lopullisesti lyödä hanskat tiskiin, kun kuuntelee uutisia ja seuraa maailman aina vain hullummaksi käyvää menoa. Kaikki ihmisoikeusrikkomukset, sodat ja vääryydet koskettavat minua syvästi ja tunnen itseni suunnattoman turhautuneeksi ja voimattomaksi. En tiedä mitä tehdä. Maailmanparantaja minussa kiehuu vähintään kerran viikossa, useamminkin. Inho epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on minussa tiukassa.
Aamulla hampaita pestessäni ja jälleen kerran lohduttomia uutisia Syyriasta kuullessani
mietin, että tänäänkin monissa savimajoissa, kabineteissa ja
pilvenpiirtäjissä istuu komitea, kenraali tai diktaattori, joka tekee
päätöksen kohteen tai ihmisten tuhoamisesta. Joku mutisee itsekseen ja
asentaa vapaaehtoisesti itseensä pommivyön tehdäkseen attentaatin, tehdäkseen "statementin".
Viime kuussa vietetiin työpaikallani YK:n päivää, jolloin eri puolilta maailmaa saapuneet opiskelijamme esittelivät kotimaitaan maistattamalla ruokia, pitämällä omia kansallispukujaan sekä esittämällä esim. lauluja tai tanssia. Oli hienoa katseltavaa ja koettavaa. Esiintymispaikalla, oppilaitoksemme aulassa, ei näkynyt uskontojen välinen kuilu tai kansojen välinen viha, pelkkä ylpeys omista juurista, tavoista ja taidoista. Kaikkien esityksille taputettiin, osalle jopa hurrattiin. Esityksiä seuratessani mietin, mitä itse esittäisin, jos joutuisin jättämään Suomeni ja karkaamaan muualle. En osaa sanoa, ehkä lurauttaisin Kuoppamäen ikonisen "Sininen tai valkoinen". Tai ehkä vain istuisin kyynelsilmin hiljaisella käytävällä, kuten eräs mies ko. päivänä.
Oma arkeni on kovin toisenlainen. Saan käydä rauhassa töissä, kaupassa, lenkillä, ravintoloissa. Minun ei tarvitse vilkuilla olkani yli tai pelätä, että olen tarkka-ampujan tähtäimessä. Trumpin valinta presidentiksi tosin on heilauttanut ajatuksia Amerikan ihmemaasta negatiiviseen suuntaan ja myönnetään - pieni huoli pienen Suomen asemasta on noussut rasittamaan jo ennestään aiheesta rasittuneita aivojani.
Tosiasia on, että maailma ei tosiaankaan ole kaikille samanlainen ja -arvoinen tai edes reilu, mutta toivoa ei saa heittää. Aina voi itse yrittää toimia oikein, lohduttaa se tai ei. Ja aina on muistettava myös, miten hyvä maa Suomi monessa suhteessa on - paitsi meidän syntyperäisten - myös tänne muualta tulleiden mielestä. On vain eri asia, osoitammeko sitä kohtaan kunnioitusta vai emme.
Peace!
Kirjoituksia kellarista
18. marraskuuta 2016
7. toukokuuta 2016
Lemmikeistä ja niiden tärkeydestä
Olen tammikuusta 2016 asti toiminut vapaaehtoistyössä Suomen vanhimmassa eläinsuojeluyhdistyksessä, TESY:ssä (Turun eläinsuojeluyhdistys). TESY kaipasi lisäkäsiä toimintaansa, ja hakemukseni hyväksyttiin. Perehdytyksen jälkeen olen saanut käydä hoitolalla hoitamassa eläimiä. Omaa sydäntäni lähellä ovat luonnollisesti koirat, vaikkakaan en pane pahakseni kissanpentujen sosiaalistamistakaan. Pieniä pörrökasoja!
Minulla on vapaaehtoistyön myötä vaitiolovelvollisuus, mutta avaan nyt kuitenkin vähän tätä "työtä", joka ei työltä tunnu. Kyse on ajankäytöstä, ja sehän on vain järjestelykysymys.
Ensimmäinen kerta hoitolalla jännitti. Apunani oli kuitenkin vanha konkari Laura. Rauhallinen ja mukava ihminen. Sydän paikallaan. Vanhassa koirahoitolassa Kurrapolulla kaikilla elämimillä oli helvetilliset oltavat. Nyt on modernit ja ajanmukaiset tilat, jotka on helppo pitää puhtaana ja siisteinä.
En ole laskenut, montako kertaa olen käynyt koiria lenkittämässä, mutta ainakin muutamana viikonloppuna ja parina arki-iltana. Kaikkien koirien taustasta ei ole tietoa, siruttomista karkulaisista ei tiedetä edes nimiä. Koko tänä aikana vain yksi koirista on ollut sellainen, josta minulle sanottiin, että "älä laita sormia häkkiin". Kohtaloistaan huolimatta kaikki ovat olleet suunnattoman ystävällisiä ja luonnollisesti seurankipeitä. Olen iloinen, kun kesken lenkin jokainen heistä katsoo minuun kiittäen ja ehkä hieman hymyillen. Kaikki, jotka koskaan ovat koiran omistaneet, tietävät mitä tarkoitan.Vaikkakin sydämeni väistämättä joka kerta hoitolalta lähtiessäni itkee verikyyneliä, päällimmäinen tunne on ilo, että olen voinut tarjota karvaturreille hetken seurassani ulkoillen ja leikkien.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miksi joku vapaaehtoisesti luopuu lemmikistään, oli tämä sitten nuori tai vanha. Koira on äärimmäisen sosiaalinen ja miellyttämishaluinen eläin. Se antaa turvaa ja huolehtii. Se pystyy aistimaan vaarat sisällä ja ulkona, se toimii aktiivisesti. Se haluaa palvella, aina ja kaikkialla. Toisissa roduissa nämä piirteet on jalostettu vielä hallitsevimmiksi luonteenpiirteiksi.
Hankkiessaan koiraa ihmiset näkevät söpöjä pentuja, pieniä. Silloin se virhe yleensä tehdäänkin, söpöyden perusteella.
Mutta koiran omistajalla säät eivät voi määritellä viedäänkö koira ulos. Kipeänä mennään lääkäriin. Ruokitaan säännöllisesti ja huolehditaan, että aina on puhdasta vettä saatavilla. Osoitetaan kodissa oma nukkumapaikka, joka usein on koirille myös turvapaikka. Annetaan myös omaa aikaa, kuten ihmisetkin toisinaan tarvitsevat, ja toisaalta vietetään aikaa yhdessä, valitaan rodulle ominaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Harjataan, madotetaan ja leikataan säännöllisesti kynnet. Pidetään perheenjäsenenä. Kunnioitetaan. Mielestäni ihan perusasioita, joita jokainen itseään kunnioittava ihminen noudattaa myös lasten suhteen. Silti nämä yksinkertaiset asiat tuntuvat toisinaan niin ylivoimaisilta. Maalaisjärki tuntuu kadonneen, samoin ymmärrys omista kyvyistä ja elämäntilanteen arvioinnista.
Olin tänäänkin lenkittämässä ja leikittämässä koiria muutaman tunnin. Sää oli upea, koirilla riitti nähtävää - linnut, kissat, pörriäiset.
Viimeisenä tarhassa juoksuttamani "lempeä panssarivaunu" päätti kesken kaiken pulahtaa saaviin päätä myöden, ihan vain vähän vilvoitellakseen! Nauroin katketakseni, hän aisti iloni ja teki saman uudelleen. "Katomua, katomua, katomua!" Sen jälkeen litimärkänä palloa suussaan mussuttaen viereeni pörräämään. Vaatteeni kastuivat, kenkäni kurastuivat, mutta aivan sama - ihana hassu karvakuono todellakin pelasti päiväni ja sai entistäkin paremmalle tuulelle. Häkissä loikoilin hetken hänen vieressään ja silittelin. Toivon sydämestäni, että hän saa uuden, oman kodin, jossa hän saa luvan kanssa pelleillä sydämensä kyllyydestä!
Suosittelen tätä - tai mitä tahansa vapaaehtoistyötä - aivan kaikille. Se todellakin antaa enemmän kuin ottaa. Auttaminen on melko hieno laji.
Minulla on vapaaehtoistyön myötä vaitiolovelvollisuus, mutta avaan nyt kuitenkin vähän tätä "työtä", joka ei työltä tunnu. Kyse on ajankäytöstä, ja sehän on vain järjestelykysymys.
 |
| Omat Basset Houndini Jane 1992-2005 (oik.) ja Wilma 1994-2004. |
En ole laskenut, montako kertaa olen käynyt koiria lenkittämässä, mutta ainakin muutamana viikonloppuna ja parina arki-iltana. Kaikkien koirien taustasta ei ole tietoa, siruttomista karkulaisista ei tiedetä edes nimiä. Koko tänä aikana vain yksi koirista on ollut sellainen, josta minulle sanottiin, että "älä laita sormia häkkiin". Kohtaloistaan huolimatta kaikki ovat olleet suunnattoman ystävällisiä ja luonnollisesti seurankipeitä. Olen iloinen, kun kesken lenkin jokainen heistä katsoo minuun kiittäen ja ehkä hieman hymyillen. Kaikki, jotka koskaan ovat koiran omistaneet, tietävät mitä tarkoitan.Vaikkakin sydämeni väistämättä joka kerta hoitolalta lähtiessäni itkee verikyyneliä, päällimmäinen tunne on ilo, että olen voinut tarjota karvaturreille hetken seurassani ulkoillen ja leikkien.
En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miksi joku vapaaehtoisesti luopuu lemmikistään, oli tämä sitten nuori tai vanha. Koira on äärimmäisen sosiaalinen ja miellyttämishaluinen eläin. Se antaa turvaa ja huolehtii. Se pystyy aistimaan vaarat sisällä ja ulkona, se toimii aktiivisesti. Se haluaa palvella, aina ja kaikkialla. Toisissa roduissa nämä piirteet on jalostettu vielä hallitsevimmiksi luonteenpiirteiksi.
Hankkiessaan koiraa ihmiset näkevät söpöjä pentuja, pieniä. Silloin se virhe yleensä tehdäänkin, söpöyden perusteella.
Mutta koiran omistajalla säät eivät voi määritellä viedäänkö koira ulos. Kipeänä mennään lääkäriin. Ruokitaan säännöllisesti ja huolehditaan, että aina on puhdasta vettä saatavilla. Osoitetaan kodissa oma nukkumapaikka, joka usein on koirille myös turvapaikka. Annetaan myös omaa aikaa, kuten ihmisetkin toisinaan tarvitsevat, ja toisaalta vietetään aikaa yhdessä, valitaan rodulle ominaisia harrasteita ja aktiviteetteja. Harjataan, madotetaan ja leikataan säännöllisesti kynnet. Pidetään perheenjäsenenä. Kunnioitetaan. Mielestäni ihan perusasioita, joita jokainen itseään kunnioittava ihminen noudattaa myös lasten suhteen. Silti nämä yksinkertaiset asiat tuntuvat toisinaan niin ylivoimaisilta. Maalaisjärki tuntuu kadonneen, samoin ymmärrys omista kyvyistä ja elämäntilanteen arvioinnista.
Olin tänäänkin lenkittämässä ja leikittämässä koiria muutaman tunnin. Sää oli upea, koirilla riitti nähtävää - linnut, kissat, pörriäiset.
Viimeisenä tarhassa juoksuttamani "lempeä panssarivaunu" päätti kesken kaiken pulahtaa saaviin päätä myöden, ihan vain vähän vilvoitellakseen! Nauroin katketakseni, hän aisti iloni ja teki saman uudelleen. "Katomua, katomua, katomua!" Sen jälkeen litimärkänä palloa suussaan mussuttaen viereeni pörräämään. Vaatteeni kastuivat, kenkäni kurastuivat, mutta aivan sama - ihana hassu karvakuono todellakin pelasti päiväni ja sai entistäkin paremmalle tuulelle. Häkissä loikoilin hetken hänen vieressään ja silittelin. Toivon sydämestäni, että hän saa uuden, oman kodin, jossa hän saa luvan kanssa pelleillä sydämensä kyllyydestä!
Suosittelen tätä - tai mitä tahansa vapaaehtoistyötä - aivan kaikille. Se todellakin antaa enemmän kuin ottaa. Auttaminen on melko hieno laji.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)