Kuukausi sitten olin ollut lomalla kaksi päivää. Siitä on jo niin kauan. Tämän kevään muistan vastoinkäymisistä ja totaalisesta väsymisestä. En tiedä, kuinka huolissaan sitä pitäis itsestään jo nyt olla. Työkaveri sanoi pari viikkoa sitten, että huolestuttavalta näyttää. Oli valvonut yhden aamuyön miettiessään mitä mun kanssa pitäis ruveta tekemään.
Niinpä, mitähän. Tänä keväänä on kaikki mennyt päin sitä yhtä kuuluisaa paikkaa. Higlighteja on Mustaschin keikat (3 kpl) ja Åren loma. Sauvakävelyreissut Mia-Marin kanssa, hetket muidenkin ystävien seurassa ja tietty kotona. Mutta muuten.... muuten.
Se pt-koulutus esimerkiksi. Meni perseelleen, koska kattoyritys olikin filunki. Ainoa lohtu on, että ostin sen Grouponin kautta. Näin saan rahat täysimääräisenä takaisin. Kiitos, 1100 € on iso raha. Mutta sen myötä romuttui taas muutama haave. Tai kuva niistä.
Olen ollut niin saamaton, että oikein hirvittää. Kotona kuljen ympäriinsä ja huomaan kaikki epäkohdat. Ajattelen kaikkea konditionaalissa. Pitäisi, kuuluisi, tarvitsisi, olisi pakko.
En ole jaksanut liikkua liikunnan ilosta, olen pakottanut itseäni. Olen taas lihonut, tietenkin. Toiset voi syödä vaikka hevosen ja maata sohvalla viikkokausia ilman, että kukaan huomaa. Toista se on tällaisen taatelintallaajan elämä. Olen yrittänyt, huom. yrittänyt, ajatella positiivisia asioita, mutta niin nämä työpaikan olot ja murheet painavat hartiat kasaan ja mielen matalaksi, etten vaan voi sille mitään.
Pitäisi (taas konditionaali!) ajatella positiivisesti ja unohtaa. Niin pitäisi. Mutta jos on tällainen ihminen, että elää tunteella ja vereslihalla koko elämänsä, niin voin kertoa, että helppoa se ei ole.
Pitäisi mennä ulos ja päästä aurinko sisälle asti. Katsoa ympärilleen, kuunnella lintujen laulua, haistaa mullan tuoksu. Ja muistaa omat unelmat, yrittää elää niiden mukaan. Mutta viikonloputkin on niin lyhyitä, just, kun se alkaa - minun oma aikani - se onkin jo ohi ja taas juostaan kieli vyön alla arjen oravanpyörässä.
Olen tosi väsynyt. Voisin pitää ihan vaan sellasen uniloman, jolloin saisi nukkua ilman huonoa omaatuntoa mistään. Onneksi nukkuminen on ainoa asia, johon nämä murheet ja paineet eivät ole vaikuttaneet tälläkään kertaa. Nukun kuin tukki, vaikkakin unet ovat välillä hämäriä. Viime yönäkin, olin muka synnyttänyt, mutta en ollut nähnyt vauvaani kertaakaan. Sitten olinkin leipomossa äidin kanssa ostamassa vauvakakkua töihin. Ainoa positiivinen asia viime yön unessa oli just tuo vauva. Se kuvastaa jonkun uuden syntymää. Se voi olla ajatus tai joku konkreettinen asia, mutta ainakin viime yön uni antoi minulle toivoa.
Jokainen on oman onnensa seppä, se koskee myös minua. Kunhan vain osaisin elää tässä hetkessä onnellisena siitä, että kaikki neljä raajaani toimii, päässäkin on välillä ihan hyviä ajatuksia ja minulla on elämässäni paljon, mistä olla iloinen ja kiitollinen. Tekosyyt on käytetty loppuun.
Valitusvirsi vuodatettu. Kiitos.
Niinpä, mitähän. Tänä keväänä on kaikki mennyt päin sitä yhtä kuuluisaa paikkaa. Higlighteja on Mustaschin keikat (3 kpl) ja Åren loma. Sauvakävelyreissut Mia-Marin kanssa, hetket muidenkin ystävien seurassa ja tietty kotona. Mutta muuten.... muuten.
Se pt-koulutus esimerkiksi. Meni perseelleen, koska kattoyritys olikin filunki. Ainoa lohtu on, että ostin sen Grouponin kautta. Näin saan rahat täysimääräisenä takaisin. Kiitos, 1100 € on iso raha. Mutta sen myötä romuttui taas muutama haave. Tai kuva niistä.
Olen ollut niin saamaton, että oikein hirvittää. Kotona kuljen ympäriinsä ja huomaan kaikki epäkohdat. Ajattelen kaikkea konditionaalissa. Pitäisi, kuuluisi, tarvitsisi, olisi pakko.
En ole jaksanut liikkua liikunnan ilosta, olen pakottanut itseäni. Olen taas lihonut, tietenkin. Toiset voi syödä vaikka hevosen ja maata sohvalla viikkokausia ilman, että kukaan huomaa. Toista se on tällaisen taatelintallaajan elämä. Olen yrittänyt, huom. yrittänyt, ajatella positiivisia asioita, mutta niin nämä työpaikan olot ja murheet painavat hartiat kasaan ja mielen matalaksi, etten vaan voi sille mitään.
Pitäisi (taas konditionaali!) ajatella positiivisesti ja unohtaa. Niin pitäisi. Mutta jos on tällainen ihminen, että elää tunteella ja vereslihalla koko elämänsä, niin voin kertoa, että helppoa se ei ole.
Pitäisi mennä ulos ja päästä aurinko sisälle asti. Katsoa ympärilleen, kuunnella lintujen laulua, haistaa mullan tuoksu. Ja muistaa omat unelmat, yrittää elää niiden mukaan. Mutta viikonloputkin on niin lyhyitä, just, kun se alkaa - minun oma aikani - se onkin jo ohi ja taas juostaan kieli vyön alla arjen oravanpyörässä.
Olen tosi väsynyt. Voisin pitää ihan vaan sellasen uniloman, jolloin saisi nukkua ilman huonoa omaatuntoa mistään. Onneksi nukkuminen on ainoa asia, johon nämä murheet ja paineet eivät ole vaikuttaneet tälläkään kertaa. Nukun kuin tukki, vaikkakin unet ovat välillä hämäriä. Viime yönäkin, olin muka synnyttänyt, mutta en ollut nähnyt vauvaani kertaakaan. Sitten olinkin leipomossa äidin kanssa ostamassa vauvakakkua töihin. Ainoa positiivinen asia viime yön unessa oli just tuo vauva. Se kuvastaa jonkun uuden syntymää. Se voi olla ajatus tai joku konkreettinen asia, mutta ainakin viime yön uni antoi minulle toivoa.
Jokainen on oman onnensa seppä, se koskee myös minua. Kunhan vain osaisin elää tässä hetkessä onnellisena siitä, että kaikki neljä raajaani toimii, päässäkin on välillä ihan hyviä ajatuksia ja minulla on elämässäni paljon, mistä olla iloinen ja kiitollinen. Tekosyyt on käytetty loppuun.
Valitusvirsi vuodatettu. Kiitos.
