Elämä on unelmaa, vai miten se nyt oli

Isän kuolinpäivästä tulee huomenna klo 6:30 kuluneeksi vuosi. Vain puoli tuntia aiemmin oli pyytänyt yöhoitajaa laittamaan radion kovemmalle, koska tykkäsi kuunnella musiikkia. Haluan uskoa, että lähdön hetkellä soi joku hyvä jazzbiisi. Tai joku Olavi Virran klassikko. Että kohtasi heti äidin ja pääsivät tanssimaan.

Isän nopeasta kuolemasta lähtien - diagnoosista kuolemaan 2,5 viikkoa - olen ollut herkkänä ihmisten sairaskertomuksille. Olen kuullut ikäisteni tai jopa itseäni nuorempien sairastuvan vakavasti tai menehtyneen äkillisesti, olen todistanut syövän ja kasvainten uusiutumista lähipiirissäni ja kuullut karmaisevia tarinoita sairaalaan vastoin omaa tahtoaan jumiutuneista ihmisistä. Ja entä sitten tämä: sinkkuna pitkään viihtynyt nainen oli tavannut elämänsä miehen, mennyt naimisiin ja saanut lapsen - ja vain viiden vuoden kuluttua tästä jäänyt leskeksi.

Täytän helmikuussa 50 vuotta. Parikymppinen Taru olisi sitä mieltä, että olen ikäloppu, vanha raakki. Itse en enää ajattele niin, vaikkakin jollain tasolla vanheneminen pelottaa. Putouksen Alli Kaattori sanoi viime lauantaina, että häntä ei pelota kuin kaksi asiaa: valomerkki ja vaihdevuodet. Siinä ne on aika lailla kiteytettynä omatkin pelkoni. Vaihdevuodet siksi, että pelkään tulevani ihan mahdottomaksi kuuma-kylmä-aaltohirviöksi ja valomerkki siksi, että nytkö ne bileet jo loppuvat. Kun olen juuri vasta päässyt alkuun. Ymmärrän tietysti, että tavasta, jolla vanhenen, päätän yksinomaan minä. Toivon todella, että voin vielä paljon vanhempana edelleen raahautua suosikkibändien keikoille vaikkapa kummilasten kanssa. Pukeutua vanhaan nahkarotsiin (mahdunko siihen enää silloin?) ja tunkea reitevät kinttuni pillifarkkuihin ja kirjaviin maihinnousukenkiin tai korkkareihin ja moshata täysillä, vaikka hiukset todennäköisesti ovat entistä lyhyemmät.
Vakavasti puhuen toivon, että pysyn terveenä ja järjissäni.

Eilen näin sattumalta dokkarin, jossa 63-vuotias, varhaisella iällä kaapista tullut nainen oli ajautunut metamfetamiinikierteeseen, koska perhe ei hyväksynyt hänen homoseksuaalisuuttaan. Hänellä oli kumppani, joka kuitenkin menehtyi. Siitä alkoi ikänaisen alamäki. Perhe, joka oli hänet hylännyt, rakasti häntä kuitenkin ja puuttui tilanteeseen (jenkkien termi on "intervention") ja halusi hänet hoitoon. Oltuaan kolme kuukautta selvin päin tämä harmaatukkainen nainen oli muuttunut niin fyysisesti kuin psyykkisestikin täysin toiseksi ihmiseksi. Vielä sen ikäisenäkin hän sanoi, että hänellä on toivoa. Että hänellä on unelmia.

Konkreettisesti tajusin, että kumpikaan ei ole iästä kiinni. Jos 12- ja 63-vuotias kykenevät unelmoimaan, mikä estää meitä muita? Oli pakko kysyä itseltäni kykenenkö itse enää unelmoimaan. 

On torstai-ilta ja olen tunti sitten tullut ratsastamasta. En ole laskenut tallilla vietettyjä tunteja, koska ne eivät tunnu missään. Ratsastuksen aloittaminen oli yksi unelmani, harrastus, jonka halusin aloittaa. Kaikki alkoi hienosti ja ehkäpä suhtauduin siihen liian kevyesti. Ehkäpä kaikki se, mitä sitten tapahtui, oli mun kohtalo. Kaikesta huolimatta ensimmäistä kertaa en heittänyt pyyhettä kehään, vaikka joka kerta tallille mennessäni olin kauhuissani. Nyt huomaan unelmoivani tulevani paremmaksi ratsastajaksi. Paremmaksi eläintenkäsittelijäksi, kärsivällisemmäksi. Paremmaksi puolisoksi, ystäväksi, kummiksi. Paremmaksi ihmiseksi.

Ei mielestäni kauhean huonoja tavoitteita. Loppuelämä niissä varmaan menee, mutta mikäs kiire minulla tässä on.