Äitiä on ikävä

On uskomatonta, miten vähän aikaa äidin kuolemasta on. Vasta reilut 4 kk. On päiviä, jolloin en muka ajattele asiaa ollenkaan, mutta se on valhetta. Ja on päiviä, jolloin täydellinen ikävä ja yksinäisyys iskevät salakavalasti kimppuun vaikka kesken juoksulenkin tai vaikka olisin illanvietossa kymmenien ihmisten seurassa.

Toisinaan minut valtaa epäusko - onko tämä ollenkaan tottakaan? Uskomaton tunne. En ole näissä tunneasioissa muutenkaan niin kauhean hyvä, saatikka nyt, kun en oikein tiedä, mitä ajatella. Pahalta tuntuu ja pahalta varmasti näyttää. Alkoholia kuluu, kun se muka auttaa. Ei se mitään auta, sekoittaa vaan entistä pahemmin. Mutta turruttaa tätä tuskaa, tunnen olevani joku muu ja eläväni jonkun muun elämää. En omaani.

Olen suunnattoman väsynyt. Haluaisin vaan nukkua ja nukkua. Kesäloman alkuun on tänään tasan kuukausi. Kuukausi! Neljä viikkoa! Ei hyvänen aika! Millä ihmeellä minä kestän?

Töitä on vaikka kuinka. Illat venyy, mikä ei tässä tilanteessa ole hyvä asia. Ja kelitkin tuntuvat olevan kohdallaan, nytkin ulkona on jotain 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa.

Tunnen taas olevani yksin, vaikka mieheni katselee telkkaria olohuoneessa. Mutta tarkoitankin henkisesti. En taida olla ihan kunnossa.

Tänään katsomaan Lenny Kravitzia Turkuhalliin. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.

Von Hertzen Brothers jyräsi

Kello on vasta vähän yli kymmenen, mutta olen täällä jo pirteänä syönyt puuroa ja lähden pian torille. Ensin pitää kuitenkin kirjoittaa muutama sana Klubilla esiintyneestä Von Hertzen Brothersista.

Klubi oli ääriään myöten täynnä eikä ihme - konsertti oli aivan loistava, huumaava, erilainen, mutta toimiva. Täytyy myöntää, että pojat ovat ihan oikeita ammattimuusikoita eikä pelkästään mitään tyttöjen - ja miksei poikienkin - objekteja. Ovat he kyllä aika söpöjä ja Kien karisma vetoaa meikäläiseen. Jotain alkukantaista ja eläimellistä koko katraassa ja musiikissa on. Ja pojista myös paistoi aito soittamisen riemu - sellaista on aina mukava katsella.

Kappaleet kolmelta albumilta seurasivat toisiaan sulassa sovussa. Välillä oltiin harmonian kehdossa ja seuraavassa hetkessä taas rääkättiin kitaroita ja muita vempeleitä antaumuksella.

Musiikki poikkeaa tämän päivän valtavirtamusiikista ja keskustelinkin ystäväni kanssa tästä. On mielestämme hyvä, että levyä pitää kuunnella kaksi tai viisi kertaa ennen kuin pääsee siihen sisälle. Tässä kertakäyttökulttuurissa se tuo mukavaa vaihtelua ja levyjen kuunteleminen avaa aina vaan uusia aspekteja.

Edelliseltä levyltä nousi muutama kappale myös radiosoittosuosikiksi, mikä on ihme, sillä tämä ei todellakaan ole mitään ihan valtavirtamusiikkia. Uudelta Love remains the same -levyltä omaksi suosikikseni kohosivat eilen In the end ja Freedom Fighter. Mutta kun olen kuunnellut tuota levyä tarpeeksi monta kertaa, voi olla, että olen sen jälkeen eri mieltä.

Nyt pitää kuitenkin lähteä torille, että saa taas Sorrilta tuoreita salaatteja, kurkkuja ja tomaattia pöytään. Ilma on upea, joten jätän nämäkin vähät, kauppareissuun tarvittavat bensarahat ostamatta ja menen fillarilla. Kunhan ensin uskaltaudun autotallin oven välissä asustavan hämähäkin ohi...

Kostean viikonlopun ajatuksia

Maanantai-ilta ja olen juuri syönyt. Kotiin tultuani sain kuin sainkin itsestäni sen verran irti, että sain siivottua. Nopsaan matot pihalle ja imuri kehiin. Sen jälkeen vielä pyyhkäisy mopilla ja matot takaisin sisään. Tunti siinä meni.

Perjantaiaamuna lähdin työkavereiden kanssa risteilylle. Matka sujui loistavasti aina siihen asti, kun päästiin syömään buffettiin ja veloituksettoman punaviinihanan äärelle. Siitä se sitten alkoi...

Lauantaiaamuna tulin kotiin ja kellosta tarkastin, että kolme ja puoli tuntia olisi aikaa nukkua, ennen kuin tapaan sen saman ystäväpariskunnan keskustassa pyöräilyloman suunnittelun merkeissä. Ellei mieheni olisi heittänyt minua keskustaan, en olisi koskaan ehtinyt ajoissa. Onneksi sentään vaihdoimme treffipaikan Konttorista Brunoon - ilma kun oli yksi kesän mainioimmista.

Pyöräilyloma lyötiin lukkoon ja tänä vuonna lähdemme viikolla 30 polkemaan Lumparland-nimisen järven ympäri. Tämän päätöksen jälkeen houkuttelin miehenikin nauttimaan muutamasta olusesta keskustaan ja Hermannin ja Koulun terassin jälkeen pääsimme vihdoinkin kotiinpäin. Ruokaa laittaessaan mieheni leikkasi jumalattoman haavan pikkurilliinsä, joten unohdimme molemmat kokkailun ja terävät veitset. Fillaroin FC Kebabille hakemaan meille purtavaa.

Siitä lähtien onkin ollut melkoista liskojen yötä. Eilen oltiin appivanhempien kesämökillä ja syötiin siellä. Ilma oli ensin mitä kaunein, mutta muuttui nopeasti tuuliseksi. Enteili selvästi tätä kylmenemistä. Nyt nimittäin on kylmä, vaikka aurinko kuinka paistaisi. Lauantaina punaiseksi palanut rintani sentään lämmittää kuumottaessaan T-paidan alla.

Mutta niitä ajatuksia piti kertoa: sunnuntaina oli äitienpäivä ja äidin kuolemasta on nyt kulunut 3,5 kk. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Välillä tuntuu epäuskottavalta, ettei äiti enää koskaan ex-tempore aja pihaan ja ota pientä kävelyä talon ympäri. Kommentoi mitään kukkasista tai marjoista. Toisina päivinä lähtemisen muistaa tuskallisen yksityiskohtaisesti. Muistaa tuskallisen hengityksen ja siinä pitkät katkot. Sairauden kellastamat, ennen niin kauniit kasvot ja viimeisinä päivinä vain harhailevan katseen. Kaiken maailman höpötykset, joita maksan myrkyttyminen ja kipulääkkeet yhdessä aiheuttivat. Ei ollut kaunista katsottavaa!

Olen käynyt seurakunnan sururyhmässä pian 1,5 kk. En ole erityisen uskonnollinen ihminen. On joitain asioita, joihin uskon, eikä niiden nimi läheskään aina ole Jumala. Siellä olen kuitenkin huomannut, miten paljon helpompaa minulla on kuin monilla muilla. Varsinkin niillä, jotka ovat jääneet elämässään aivan yksin. Ei ole ketään, kelle puhua, paitsi tuo 1,5 tunnin kokoontuminen kerran viikossa tai jopa harvemmin. Minulla sentään on ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan ja ovat valmiita avaamaan siitä huolimatta sylinsä ja korvansa minulle.

Eilen kävin äidin haudalla vain todetakseni, kuinka kauniita kukkasia varmasti isä ja muutamat ystävät olivat äidille vieneet. Itse vein jo aiemmin äidin toivoman sinivalkoisen orvokkiamppelin, jonka eilen vain kastelin. Kesällä tuntuu niin hassulta viedä kynttilää, kun illat ovat muutenkin valoisat. Enkä sitä paitsi usko äidin olevan eksyksissä. Hän oli valmis.

Itse tunnen eläväni tunteiden ristiaallokossa. Kaikki se siunaustilaisuudessa nähty reippaus - se on minusta poissa. Parasta tässä on se, etten välitä, mitä muuta ajattelevat, vaikka itkisin kesken kauppareissun - se on aivan sama. Toiseksi en jaksa tai oikeastaan viitsi meikata joka ainoa päivä - se on aivan turhaa.

Olen ihan hyvä tällaisena - sopivan keskeneräinen, mutta jo riittävän kypsä.

Vappu meni - nyt odotellaan kesälomia

Vapusta selvittiin taas kunnialla. Ystäväpariskunta oli kylässä ja syömistä ja juomista ja juttua riitti. Punaviinitahratkin saatiin vaatteista pois kunnialla, joten kaikki on paremmin kuin hyvin.

Iltalehdessä luki tänään, että suomalaiset kärsivät lomastressistä. Se tuntuu minusta käsittämättömältä! Miten lomasta voi stressata? Totta kai artikkelissa viitattiin siihen, että stressataan siitä, mitä lomalla tehdään tai mihin mennään. Loman pitäisi olla lomaa ja pään niin tyhjä, että salasanatkin on unohtuneet töihin palatessa.

Tulevana kesänä on tiedossa ainakin pyöräretki Ahvenanmaalle viime vuotiseen tapaan. Olin siellä tutun pariskunnan kanssa ja oli kyllä lysti reissu, ei voi muuta sanoa. Lähdimme perjantaiaamuna laivalla kohti Maarianhaminaa ja palasimme maanantai-iltana. Juuri sopivan mittainen matka.

Ahvenanmaalla viehätti paitsi upeat maisemat myös paikallinen liikennekulttuuri, sillä autoilijat ottivat meidät pyöräilijät todella hyvin huomioon - väistivät kaukaa ja hiljensivät kohdalle tullessa. Ainoa teiden terroristi olikin ruotsalainen Volvo, sen mukaan lähti melkein kaikilta säärikarvat. Lisäksi opasteet olivat ensiluokkaisia.

Sää elokuun puolivälissä tehdyn matkan aikana oli aivan loistava. Ainoa sadekin osui yöhön ja loppui ennen puolta päivää, jolloin meidän oli aika jatkaa matkaa. Majoituspaikat vaihtelivat valmiissa paketissamme melkoisesti: ensimmäinen yö vietettiin perinteisellä leirintäalueella, jossa perjantain kunniaksi oli paikalliset lavatanssit. Kuluneet patjat ja pimeä mökki eivät siinä kohtaa haitanneet: takana oli reilut 40 km, virkistävä suihku, närästystä aiheuttanut kanakori, venyttelyä terassilla ja muutama muki punaviiniä. Kyllä siinä olisi uni tullut silmään ihan missä tahansa.

Seuraavan yön vietimme upeassa majatalossa, jota pyöritti nuorehko pariskunta. Heidän periaatteensa oli, että kaikki tekevät kaikkea. Illallisen valmisti mies naisen säestäessä, jaloissa parkui parivuotias tenava ja vähän vanhempi keräsi astioita pöydistä. Siinä sitä yrittämisen mallia, mutta kateeksi ei kyllä käynyt! Seuraavana päivänä mies vielä ilmestyi fillarilautan kanssa hakemaan meitä ja kuljettamaan seuraavaan paikkaan - oiva lisäduuni? Mutta palvelu pelasi, ruoka oli hyvää ja paikka jäi mieleen. Valitettavasti en löytänyt heidän www-sivujaan netistä.

Sunnuntaiaamuna pakkasimme fillarit taas kuntoon. Edellämainitun tuulisen lauttamatkan jälkeen rutistimme itsestämme paluumatkan Maarianhaminaan pelkän aamupuuron voimalla! Vähempikin vetää totiseksi! Päästyämme viimeiseen majapaikkaamme pettymys oli jonkunmoinen, sillä kauniisti sanottuna paikka olisi kaivannut kipeästi naisen kättä. Mutta siihen pätivät samat säännöt kuin ensimmäiseen majapaikkaamme: riittävä väsymys ja juokseva vesi, ruokaa ja vähän viiniä - mitä siitä, vaikka saikin rosetta, kun punaviiniä tilasi - kielimuuri -joten aivan sama. Ilta jatkui vielä kasinolla ja sen jälkeen taksimatkalla takaisin majapaikkaan. Maanantaina reipas miesosallistujamme polkaisi vielä parikymmentä kilometriä, mutta me naiset keskityimme olennaiseen ja lepäsimme.

Voin lämpimästi suositella tällaista aktiivilomaa ystävien kanssa - sitä ei edes huomaa, että on läjä kilometrejä takana, kun onkin jo perillä. Puitteiksi riittävät kaunis luonto, meri, muutama uljas merikotka - ja tuntuu, että on käynyt melkein ulkomailla! Plussaa tulee laivamatkojen edullisista ostoksista... :-)