On uskomatonta, miten vähän aikaa äidin kuolemasta on. Vasta reilut 4 kk. On päiviä, jolloin en muka ajattele asiaa ollenkaan, mutta se on valhetta. Ja on päiviä, jolloin täydellinen ikävä ja yksinäisyys iskevät salakavalasti kimppuun vaikka kesken juoksulenkin tai vaikka olisin illanvietossa kymmenien ihmisten seurassa.
Toisinaan minut valtaa epäusko - onko tämä ollenkaan tottakaan? Uskomaton tunne. En ole näissä tunneasioissa muutenkaan niin kauhean hyvä, saatikka nyt, kun en oikein tiedä, mitä ajatella. Pahalta tuntuu ja pahalta varmasti näyttää. Alkoholia kuluu, kun se muka auttaa. Ei se mitään auta, sekoittaa vaan entistä pahemmin. Mutta turruttaa tätä tuskaa, tunnen olevani joku muu ja eläväni jonkun muun elämää. En omaani.
Olen suunnattoman väsynyt. Haluaisin vaan nukkua ja nukkua. Kesäloman alkuun on tänään tasan kuukausi. Kuukausi! Neljä viikkoa! Ei hyvänen aika! Millä ihmeellä minä kestän?
Töitä on vaikka kuinka. Illat venyy, mikä ei tässä tilanteessa ole hyvä asia. Ja kelitkin tuntuvat olevan kohdallaan, nytkin ulkona on jotain 25 astetta lämmintä ja aurinko paistaa.
Tunnen taas olevani yksin, vaikka mieheni katselee telkkaria olohuoneessa. Mutta tarkoitankin henkisesti. En taida olla ihan kunnossa.
Tänään katsomaan Lenny Kravitzia Turkuhalliin. Kirjoitan siitä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti