Maanantai-ilta ja olen juuri syönyt. Kotiin tultuani sain kuin sainkin itsestäni sen verran irti, että sain siivottua. Nopsaan matot pihalle ja imuri kehiin. Sen jälkeen vielä pyyhkäisy mopilla ja matot takaisin sisään. Tunti siinä meni.
Perjantaiaamuna lähdin työkavereiden kanssa risteilylle. Matka sujui loistavasti aina siihen asti, kun päästiin syömään buffettiin ja veloituksettoman punaviinihanan äärelle. Siitä se sitten alkoi...
Lauantaiaamuna tulin kotiin ja kellosta tarkastin, että kolme ja puoli tuntia olisi aikaa nukkua, ennen kuin tapaan sen saman ystäväpariskunnan keskustassa pyöräilyloman suunnittelun merkeissä. Ellei mieheni olisi heittänyt minua keskustaan, en olisi koskaan ehtinyt ajoissa. Onneksi sentään vaihdoimme treffipaikan Konttorista Brunoon - ilma kun oli yksi kesän mainioimmista.
Pyöräilyloma lyötiin lukkoon ja tänä vuonna lähdemme viikolla 30 polkemaan Lumparland-nimisen järven ympäri. Tämän päätöksen jälkeen houkuttelin miehenikin nauttimaan muutamasta olusesta keskustaan ja Hermannin ja Koulun terassin jälkeen pääsimme vihdoinkin kotiinpäin. Ruokaa laittaessaan mieheni leikkasi jumalattoman haavan pikkurilliinsä, joten unohdimme molemmat kokkailun ja terävät veitset. Fillaroin FC Kebabille hakemaan meille purtavaa.
Siitä lähtien onkin ollut melkoista liskojen yötä. Eilen oltiin appivanhempien kesämökillä ja syötiin siellä. Ilma oli ensin mitä kaunein, mutta muuttui nopeasti tuuliseksi. Enteili selvästi tätä kylmenemistä. Nyt nimittäin on kylmä, vaikka aurinko kuinka paistaisi. Lauantaina punaiseksi palanut rintani sentään lämmittää kuumottaessaan T-paidan alla.
Mutta niitä ajatuksia piti kertoa: sunnuntaina oli äitienpäivä ja äidin kuolemasta on nyt kulunut 3,5 kk. Tuntuu, kuin siitä olisi ikuisuus. Välillä tuntuu epäuskottavalta, ettei äiti enää koskaan ex-tempore aja pihaan ja ota pientä kävelyä talon ympäri. Kommentoi mitään kukkasista tai marjoista. Toisina päivinä lähtemisen muistaa tuskallisen yksityiskohtaisesti. Muistaa tuskallisen hengityksen ja siinä pitkät katkot. Sairauden kellastamat, ennen niin kauniit kasvot ja viimeisinä päivinä vain harhailevan katseen. Kaiken maailman höpötykset, joita maksan myrkyttyminen ja kipulääkkeet yhdessä aiheuttivat. Ei ollut kaunista katsottavaa!
Olen käynyt seurakunnan sururyhmässä pian 1,5 kk. En ole erityisen uskonnollinen ihminen. On joitain asioita, joihin uskon, eikä niiden nimi läheskään aina ole Jumala. Siellä olen kuitenkin huomannut, miten paljon helpompaa minulla on kuin monilla muilla. Varsinkin niillä, jotka ovat jääneet elämässään aivan yksin. Ei ole ketään, kelle puhua, paitsi tuo 1,5 tunnin kokoontuminen kerran viikossa tai jopa harvemmin. Minulla sentään on ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan ja ovat valmiita avaamaan siitä huolimatta sylinsä ja korvansa minulle.
Eilen kävin äidin haudalla vain todetakseni, kuinka kauniita kukkasia varmasti isä ja muutamat ystävät olivat äidille vieneet. Itse vein jo aiemmin äidin toivoman sinivalkoisen orvokkiamppelin, jonka eilen vain kastelin. Kesällä tuntuu niin hassulta viedä kynttilää, kun illat ovat muutenkin valoisat. Enkä sitä paitsi usko äidin olevan eksyksissä. Hän oli valmis.
Itse tunnen eläväni tunteiden ristiaallokossa. Kaikki se siunaustilaisuudessa nähty reippaus - se on minusta poissa. Parasta tässä on se, etten välitä, mitä muuta ajattelevat, vaikka itkisin kesken kauppareissun - se on aivan sama. Toiseksi en jaksa tai oikeastaan viitsi meikata joka ainoa päivä - se on aivan turhaa.
Olen ihan hyvä tällaisena - sopivan keskeneräinen, mutta jo riittävän kypsä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti