Kirjoituksia kellarista

Kirjoituksia kellarista

16. tammikuuta 2010

Valoa tunnelin päässä?

Istun junassa ja kirjoitan blogiini erittäin pitkän ajan jälkeen - taukoa on 9 kuukautta! Palaan Lahdesta kolmen päivän opiskelurupeaman jälkeen. Tämä reissu olikin vähän turhan jännä...
En jaksanut torstaina lähteä niin ajoissa kouluun, ettää olisin ollut siellä jo klo 9. Niinpä hyppäsin klo 7.35 pendolinoon. Mukana oli romua enemmän kuin lääkäri määrää, koska pe-aamuna alkoi uusi kurssi, värihahmotus.

Mukana oli myös A3-kokoinen salkku, jossa oli papereita sekä vaivalla kyhäämäni kirja visuaalisen muotoilun kurssille. Aikataulun mukaan mulla olis ollut puoli tuntia aikaa Pasilan asemalla junanvaihtoon, mutta toisin kävi: juna myöhästyi noin vartin, koska "moottorissa oli joku bitti poikittain". Eikä jarrutkaan toimineet kunnolla, joten ei voitu ajaa täydellä teholla. No, mitäpä minä siitä, ei sille mitään voinut. Seuraavaan Lahden junaan oli aikaa vain 10 minuuttia, joten ryntäsin junamaatille, asetin salkun sen eteen nojaamaan ja syötin kortin sisään. Jossain vaiheessa ennen maksua aloin uumoilla, josko menisin kuitenkin siihen VR:n toimistoon, jossa ei ollut jonoa - jos saisin korvauksen vaikka heti.

Virkailija oli tosi ystävällinen ja antoi samalla eli paikallisjunan hinnalla mulle paikkalipun InterCity-junaan. Iloisena astelin junalaiturille, hyppäsin junaan ja etsin paikkani. Ja sillä samalla sekunnilla, kun juna nytkähtää liikkelle, tajuan, ettei mulla ole junassa mukana sitä salkkua!!!!!!


Paniikki alkaa nostaa päätään... soitan vr:n valtakunnalliseen numeroon, jossa "kaikki linjat ovat varattuja" enkä tiedä mitä tehdä. Niinpä päätin jäädä pois Tikkurilassa ja ottaa paikallisunan takaisin Pasilaan. Ja salkku lojui edelleen omalla paikallaan, nojaten huolettomasti junamaattiin.

Tipaton unohtui Lahdessa ihan totaalisesti, kun to-iltana mentiin Aulin kanssa syömään, pe-iltana Jussin ja Hannelen kanssa. Enkä ole syömisiäkään katsonut - kivan turvonnut olo. Emmä laihdu varmaan enää koskaan, mutta väliäkö sillä. Tärkeintä on nyt toi koulu. Tänään sain vihdoinkin tulostettua Jürgenin Low Budget -työn, kun tulostushuone olikin vapaa. Ja olen tosi tyytyväinen jälkeen! Aivan mahtavat värit ja sitä sanoivat muutkin. Erittäin hyvä, loi vähän uskoa tulevaan, ja siihen, että pystyn tohon kuitenkin. Enemmän tarttis kyllä panostaa, mutta kun ei pysty. Voimat on rajalliset ja lisäksi pitäis ehtiä vähän liikkuakin.

Eipä tässä muuta, kohta tullaan Karjaalle. Riku lupas kokkailla tonnikalapihvit ja vähän salaattia on the side. Ei hassumpaa ollenkaan. Ja just laittoi viestin, että tulee hakemaankin. Se on luksusta, kun muistutan kassialman ja NotreDamen kellonsoittajan risteytystä noiden kamojeni kanssa.

Palataan ehkä vähän useammin...