Reissun päällä, osa I

Kauan kaivattu kesäloma alkoi reilu viikko sitten eli 7.7. Olen ollut siis lomalla 1,5 vkoa, mutta tuntuu, että olen ollut oloneuvoksena jo paljon, paljon pidempään.

Heti loman alettua suunnattiin miehen vanhempien mökille Tuulikalliolle. Ilmat taisivat tuolloin suosia. Sunnuntaina jäimme mökille kahdestaan. Koska meillä on kaksi kauluskaijaa - Manu ja Skumppa - pitää niitä parin päivän välein tulla moikkaamaan, antaa puhdasta vettä ja ruokaa ja sitä rataa. Olin jo edellisellä kampaajakäynnilläni tilannut kampaajan ensimäiseksi lomapäiväkseni klo 10, joten hyppäsin yksin autoon ja ajoin Turkuun maanantaina. Kävin kotona ja huristelin takaisin.

Keskiviikkona ilma oli kurja, joten lähdimme autoilemaan. Kävimme Kustavissa kaupassa ja Alkossa ja huristelimme muutenkin sinne tänne. Koluttiin pari kirpputoriakin.

Torstaina mieheni vanhemmat ilmoittivat tulevansa takaisin mökille, mutta siinä vaiheessa me palasimme molemmat kotiin. Ja pian kotimatkan alettua mieheni autosta levisi vaihdelaatikko ja siellä me kökötimme tien poskessa! Siinä sitten järjestettiin hinausta ja appiukko joutui/halusi ajaa meidät kotiin ja palata itse takaisin mökille.

Lauantaina allamme oli vuokra-auto, kun taas suunnistimme mökkiä kohti. Maanantaina taas takaisin, kun mieheni meni pariin kokoukseen.

Tiistaina eli edellispäivänä, suuntasimme edelleen vuokra-auton keulan kohti Helsinkiä, jossa olimme sopineet tapaavamme paikkakuntalaisia ystäviä. Ensimmäisen illan vietimme Helsingissä, mutta eilen lähdimme kohti Someroa ja heidän mökkiään. Matkalla Mikko soitti ja kiroi kuin turkkilainen - olivat lähes perillä, kun huomasivat avainten unohtuneen kotiin. Kävimme odotellessamme paikallisella kirpputorilla.

Hetki sitten saavuimme kotiin. Huomenna mieheni lähtee Saksaan katsomaan formuloita. Onneksi saan olla koko pitkän viikonlopun itsekseni! Ainoa poikkeus on ystäväni Liisa, joka saapuu lauantaina grillailemaan ja turisemaan kuulumisia. Ei olla nähty aikoihin ja plätinä on varmaan aikamoinen. Kaikkein päällimmäisenä on kuitenkin se, että mun on muistettava peittää lintuhäkki joka ilta, että saa aamuisin nukkua pitkään. Muuten ne alkavat konserttinsa yhtä aikaa nousevan auringon kanssa.

Itse starttaan maanantaina kotipihalta Viking Linen terminaaliin ja niin alkaa pyöräreissu Ahvenanmaalle. Palaan torstai-iltana ja minä ja Lehtiset elättelemme toiveita, että mieheni tulee viime vuotiseen tapaan vastaan ja kuskaa tuliaisviinat Mälikkälään ja sitten meille kotiin. Jalkakin on jo parempi!

Ai mikä jalka? Nooh... reilu viikko sitten pienessä sievässä oli pakko lähteä Jurassic Park II:sen jälkeen kuvaamaan auringonlaskua ja siinä sitten astuin portaiden ohi koko elopainollani, joka tällä hetkellä on melkoisen paljon. Tais nivelside revähtää oikein kunnolla verenpurkauksesta päätelleen. Ei ole enää niin arka, tosin en ole sitä rasittanutkaan, luottanut vaan Ice Poweriin ja jääkääreeseen.

Että tällaista tähän asti! Saatatte vielä joutua lukemaan osat II ja III, jahka taas olen tietsikan ääressä! Lomailu on rankkaa enkä ole ehtinyt edes virkkaamaan!

Taas piti pysähtyä

Tänään lounaan aikoihin soi privaattipuhelimeni. Toisessa päässä oli ystävä vuosien takaa. Hänellä oli kuitenkin suuri suru, sillä hänen isänsä oli äkillisesti menehtynyt vain viikko sitten. Esitin vilpittömän osanottoni, mutta samalla mieleeni hiipi taas kauhu. Milloin on oman isäni vuoro ja milloin minusta tulee "täysorpo" tämän soittajan tapaan?

Äidin kuoleman myötä tajusin, että elämästäni katosi toinen minua automaattisesti rakastava ihminen. Perustan ajatukseni siihen, että vanhemmat rakastavat lapsiaan automaattisesti. Isä kuuluu siis samaan porukkaan.

Mutta kun isästä aika jättää, riippuu minusta itsestäni, rakastetaanko minua vai ei. Ymmärrättekö yhtään tätä logiikkaa? Siis jatkossa se, miten kohtelen muita ihmisiä, ratkaisee sen, rakastavatko he minua vai kääntävätkö he minulle selkänsä. Se ajatus on pelottava, mutta myös haastava. Jopa raamatullinen: "Tee muille kuten haluaisit itsellesi tehtävän" tai eikös se käsky numero x mene jotenkin noin.

Toisaalta olen alkanut miettiä myös sitä, mitä itse olen saanut aikaan tässä elämässä. Välillä tuntuu, etten juuri mitään enkä ainakaan mitään hyvää, mutta se ei varmastikaan pidä paikkaansa. Mutta ne ainakin toisten mielestä tärkeimmät mittarit eli lapset ovat jääneet puuttumaan. Olen elämässäni sairastanut yhden vauvakuumeen, mutta se oli jo ennen nykyistä miestäni ja kiitän kyllä luojaani, että sain silloin pidettyä kuitenkin pääni kylmänä - en halua olla missään tekemisissä ko. ihmisen kanssa. Mutta jos olis tenavat, olis pakko. Onneksi ei ole.

Minun elämäntehtäväni on siis joku muu. Se ei ole vielä minulle selvinnyt, mutta haitanneeko tuo? Päivä kerrallaan mennään, mutta täysillä. Ei ole mitään järkeä elää "sitten kun" -elämää. Se on ihan tässä käsillä, jos vain ymmärtää. En enää tavoittele mitään ihmeellistä. Riittää, että on turvallinen koti ja avioliitto, vakituinen ja hyvä työ, josta aidosti pitää, paljon ystäviä, joille avaa sydäntään. Ja jäljellä siis vielä isä.

Tulipas apea olo! Ei ollut tarkoitus, mutta tällaista tänään. Oli tarkoitus töiden jälkeen leikata osa orapihlaja-aitaa, mikäli ei ala uudelleen satamaan. Ehdittäis viemään roskat mahd. kaatopaikallekin vielä ennen klo 19:ää, jos ollaan nopeita. Kelit vaihtelee kyllä nyt niin paljon, ettei ole luottamista mihinkään ennusteisiin. Pyykkiäkin pitäis pestä ja saada vielä kuivaksi! Siinä on suurempi haaste.

Ajatukset ovat nyt kovin katkonaisia, en saa mitään järkevää syntymään. Ei ole oikein kirjoitusfiilistä. No mitäs sitten kirjoitan? Ihan totta- tähän loppuu tämä lätinä!