Juhannus - tuo kesämme kohokohta - lähenee uhkaavasti. On tarkoitus viettää sitä ihan perhepiirissä Tuulikalliolla (mökkipaikka). Ei TV:tä, mukaan pelejä, virkkuukoukut ja lankoja, kirjoja, ristisanoja... mutta ei drinksua minua varten!
Olen elämäni aikana marinoinut itseäni melkoisen paljon. Maksa-arvot ovat jatkuvasti koholla, mutta ne ovat yli viitearvojen myös silloin, jos vietän täydellisen tipatonta kautta esim. 1,5 kk ja menen sitten kokeisiin. Seuraava askel on kuitenkin ohutneulanäyte maksasta eikä ole kuulemma mikään ihan riskitön toimenpide sekään. Mitä siis tehdä?
Katson nyt, pystynkö olemaan koko juhannuksen ihan selvin päin. Otan tämän vähän niin kuin testinä itselleni. Vähän niin kuin tupakoitsijat, jotka yrittävät lopettaa. Päätän vain joka aamu, että en ota tänään. Eilinen kun on mennyt ja huomisesta ei ole tietoa. Eletään siis tätä hetkeä.
Viime viikonloppuna totesin nimittäin taas krapulan aivan turhaksi taudiksi, josta ei tule kuin itkua ja hammastenkiristystä. Perjantai-iltana olin yksin kotona ja surin jo etukäteen sitä, että olin luvannut isälle käydä äidin tavarat läpi lauantaina. Aamulla suussa maistui kissanpaska, olo oli aivan vetämätön enkä uskaltautunut kovin aikaisin rattiin. Siinä kunnossa äidin tavaroiden perkaminen oli entistä tuskallisempaa. Olisin voinut käydä aamulla lenkillä ja sen jälkeen suihkussa ja tarttua reippaana hommaan. Mutta ei. Kun ei kestä, niin ei kestä. Tosiasiassa kokemus ei ollut niin paha, kuin mitä alunperin kuvittelin, mutta tarpeeksi paha kuitenkin. Onneksi isä vaikutti silminnähden tyytyväiseltä panokseeni ja oli onnellinen, kun pääsi toista muistuttavista tavaroista eroon.
Tämä alkuvuosi on ollut minulle aika rankkaa aikaa. Eniten on kuitenkin herättänyt murhetta se, että en ole tuntenut itseäni itsekseni oikeastaan koko aikana. En ole uskaltanut surra, vaikka olisi ollut aihetta. Tunteiden patoaminen sisälle ei nimittäin ole kovin terveellistä. Uskon, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ja jos mieleni voi pahoin, samoin tekee kroppani. Siltä minusta on tuntunut. Lisäksi on ollut olo, etten lainkaan hallitse omaa elämääni ja se on ollut todella häiritsevää ja ajoittain jopa pelottavaakin. On helpompi juoda itsensä humalaan, kuin purkaa tuskaansa kirjoittamalla tai puhumalla. Leikkiä, että elää jonkun muun elämää eikä lainkaan omaansa. Eihän siinä ole mitään järkeä!
Päätös tästä tipattomasta juhannuksesta on vain ja ainostaan minun. Saattaa olla, että jatkan tipattomuutta senkin jälkeen. Keskityn urheilemaan ja hankkimaan terveellisempiä addiktioita - se kun tuntuu olevan kirjoittamaton totuus, että toinen addiktio korvautuu toisella. Jos nyt mistään addiktiosta voi puhua, mutta jos tämä auttaa välttämään äidin kohtalon omalla kohdallani, hyvä niin. Toivon vain, että saan päätökselleni rakkailtani ja ystäviltäni täyden siunauksen. En kyllä usko heidän paljon vastaan pullikoivan - olen aika monien pippaloiden päätteeksi avannut sanaisen arkkuni humalassa eikä se välttämättä ole kaunista katsottavaa eikä varsinkaan kuultavaa.
Oppia ikä kaikki! Hauskaa juhannusta itselleni ja muille!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti