Tänään lounaan aikoihin soi privaattipuhelimeni. Toisessa päässä oli ystävä vuosien takaa. Hänellä oli kuitenkin suuri suru, sillä hänen isänsä oli äkillisesti menehtynyt vain viikko sitten. Esitin vilpittömän osanottoni, mutta samalla mieleeni hiipi taas kauhu. Milloin on oman isäni vuoro ja milloin minusta tulee "täysorpo" tämän soittajan tapaan?
Äidin kuoleman myötä tajusin, että elämästäni katosi toinen minua automaattisesti rakastava ihminen. Perustan ajatukseni siihen, että vanhemmat rakastavat lapsiaan automaattisesti. Isä kuuluu siis samaan porukkaan.
Mutta kun isästä aika jättää, riippuu minusta itsestäni, rakastetaanko minua vai ei. Ymmärrättekö yhtään tätä logiikkaa? Siis jatkossa se, miten kohtelen muita ihmisiä, ratkaisee sen, rakastavatko he minua vai kääntävätkö he minulle selkänsä. Se ajatus on pelottava, mutta myös haastava. Jopa raamatullinen: "Tee muille kuten haluaisit itsellesi tehtävän" tai eikös se käsky numero x mene jotenkin noin.
Toisaalta olen alkanut miettiä myös sitä, mitä itse olen saanut aikaan tässä elämässä. Välillä tuntuu, etten juuri mitään enkä ainakaan mitään hyvää, mutta se ei varmastikaan pidä paikkaansa. Mutta ne ainakin toisten mielestä tärkeimmät mittarit eli lapset ovat jääneet puuttumaan. Olen elämässäni sairastanut yhden vauvakuumeen, mutta se oli jo ennen nykyistä miestäni ja kiitän kyllä luojaani, että sain silloin pidettyä kuitenkin pääni kylmänä - en halua olla missään tekemisissä ko. ihmisen kanssa. Mutta jos olis tenavat, olis pakko. Onneksi ei ole.
Minun elämäntehtäväni on siis joku muu. Se ei ole vielä minulle selvinnyt, mutta haitanneeko tuo? Päivä kerrallaan mennään, mutta täysillä. Ei ole mitään järkeä elää "sitten kun" -elämää. Se on ihan tässä käsillä, jos vain ymmärtää. En enää tavoittele mitään ihmeellistä. Riittää, että on turvallinen koti ja avioliitto, vakituinen ja hyvä työ, josta aidosti pitää, paljon ystäviä, joille avaa sydäntään. Ja jäljellä siis vielä isä.
Tulipas apea olo! Ei ollut tarkoitus, mutta tällaista tänään. Oli tarkoitus töiden jälkeen leikata osa orapihlaja-aitaa, mikäli ei ala uudelleen satamaan. Ehdittäis viemään roskat mahd. kaatopaikallekin vielä ennen klo 19:ää, jos ollaan nopeita. Kelit vaihtelee kyllä nyt niin paljon, ettei ole luottamista mihinkään ennusteisiin. Pyykkiäkin pitäis pestä ja saada vielä kuivaksi! Siinä on suurempi haaste.
Ajatukset ovat nyt kovin katkonaisia, en saa mitään järkevää syntymään. Ei ole oikein kirjoitusfiilistä. No mitäs sitten kirjoitan? Ihan totta- tähän loppuu tämä lätinä!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti